Tänään on kulunut puoli vuotta siitä jännittävästä päivästä kun päätin yrittää nousta täältä sairastumisen suosta myös kirjoittamalla. Linkin takana on ihan ensimmäinen kirjoitukseni tarkoituksellisesti omaan blogiin. Merkintöjä on aiemmiltakin päiviltä, mutta ne olin siis kirjoittanut muualle ja vain kokosin tänne. Myöhemmin myös vaihdoin aiempien kirjoitusten päiväystä omavaltaisesti, että sain maaliskuun tunnelmat oman otsikon alle. Mutta 23.huhtikuuta todellakin varsinaisesti aloitin, blogeja olin käynyt kurkkimassa jo vähän ja opettelemassa käytäntöjä.

Nyt lukiessani noita puolen vuoden takaisia tunnelmia, on muutosta tapahtunut paljonkin. Silloin olin vielä melkoisessa alkushokissa, sulattelemassa tätä kaikkea, itku oli herkässä ja arvioni tulevasta olivat toiveikkaan pelokkaat. Samana päivänä kirjoittelin tästä syksystä näin. Hinku töihin oli kova, mutta niinpä kävi, että rannalle jäin, vain suunnittelulistani kohta 6, olla elossa, on toteutunut. Eikä se ole missään nimessä vähän. Vastasairastuneen tunnoista olen edennyt elämään, jossa jokapäiväisenä seuralaisenani kulkee syöpä. Seuralainen on välillä vain hiljainen mukanakulkija, toisinaan rasittava käsipuolessa raahattava. Ylimääräinen lasti repussa tuntuu milloin kevyemmältä milloin ylivoimaisen raskaalta. Pois sitä ei voi heittää. Jonkinlaista sopeutumista on tapahtunut.

Sopeutumisen tärkeä tekijä on itselleni ollut tämä kirjoittaminen ja sen myötä yhteys moneen ihmiseen. Aluksi tarkoitukseni oli vain saada yksi kanava kuulumisten kertomiseen, kun sähköposteissani toistin vain niitä samoja asioita ja puhuminen oli silloin leikkauksen jälkeen raskasta. Se, että kirjoittamisesta on noussut todellakin vastavuoroinen kommunikaation väylä, oli toiveeni, mutta sitä, että päivittäin saan monia kommentteja tänne blogiin tai muuta kautta, en osannut kuvitellakaan. Kiitos teille rakkaat lukijani, olette todella se ilma, jota hengitän!

Täällä blogissani on todellakin toteutunut innoittajieni Lundanien kirjan sanat:

Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojen välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistenne toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjailijanakin. Se on korkein päämääräni.

Ihmiset ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on tarve tietää toisistamme muutakin kuin vain juoruja. Me välitämme.

Tekstin kautta voin katsoa sinua silmiin ja sanoa: "Minä olen tällainen. Otatko minut vastaan?" Kaikessa muussa kommunikaatiossa pelkään ja peittelen liikaa. Mutta nyt viimeistään siihen ei ole mitään syytä. Tässä minä olen. Kuinka traagista, että se alkaa kelvata minulle itselleni näin myöhään. (Reko ja Tiina Lundan: Viikkoja, kuukausia)

Pian lähden matkaan, tietokone kulkee mukana. Voi olla että tuntemukset sieltäkin muuttuvat sanoiksi. Kiitos välittämisestänne!