Hei minä olen Leena. Ja minä olen nisti. Kaikki alkoi perjantaina ihan viattomasti saatuani pullon käsiini. Ensimmäinen kerta oli oikeastaan kamala, aine maistui pahalle eikä vaikutuskaan ollut toivottu. Ensikertalaisena tein myös mokia, kiirehdin liikaa ja sylkäisin suurimman osan pois. Yön yli nukuttuani aamulla ensimmäinen ajatus oli, että pullosta pitää saada lisää ja minähän otin. Olinhan mennyt nukkumaankin pulloni turvin. Helpottava vaikutus oli välitön. Päivän mittaan huomasin ettei minusta ollut kohtuukäyttäjäksi, suositeltu annosraja alkoi paukkua jo iltapäivällä. Pullosta saatu hetken huuma oli addiktoiva, vaikka edelleen maku ei ollut se koukuttava asia. Ottamistekniikkakin alkoi olla hallussa, täsmähelpotus löytyi. Seuraava päivä sujui samaan tapaan ja aloin kaupankäynninkin: jos otan pienempiä annoksia niin sittenhän voin ottaa useammin. Elämä alkoi pyöriä sen ympärillä, milloin taas saan ottaa. Päivän enimmäisannostahan en missään tapauksessa tule ylittämään, ajattelin. Mutta en ole vaivautunut kertaakaan laskemaan tarkasti kulutustani. Kaiken huippu oli se, kun vieraidenkin aikana hiivin pullolleni, välillä salaa, välillä julkisesti, nappailemaan helpotusta olotilaan. Pientä juuri ottamisen jälkeen esiintyvää sammallusta ja äänen käheyttä huolimatta naukkailuni ei ollut kovinkaan haitallista. Annoksen saatuani vapauduin huomattavasti, ilme rentoutui ja juttu alkoi taas luistaa. Tänään jo aamusta alkoi sujua samaa rataa, lupaan yrittää vähentää tänään. Pullo on huvennut reippaasti, mikä huolestuttaa. Olen nisti.

Addiktoiva aineeni on 3 d-kirjainta nimessään kantava lääkärin määräämä puuduttava liuos suuhun ja nieluun. Sama aine, jolla hammaslääkäri puuduttelee, laimeampana vain. Jos sinulla on joskus pudonnut tippa kielellä siitä hammaslääkärin piikistä niin tiedät maun. Ja tuntemuksenikin. Kielessä varsinkin se saa tehokkaasti pökkelömäisen olon, lähes tunnottomuuden. Silti, kaikista hammaslääkäriassosiotaatioista huolimatta, tuo ensimmäiseen kappaleeseen kirjoittamani on totta. Paitsi että ilmeisesti aine on sallittu eikä pysyviä terveyshaittoja liene todettu, enkä todellakaan ottaisi koko tököttiä ellei se olisi tehokas apu suukipuun. Kun poskessa olevan haavauman polte käy sietämättömäksi: ei pysty puhumaan, ei liikauttamaan enää lainkaan yhtään mitään, on välitön hetken helpotus tiedossa. Jos maltan olla puhumatta, syömättä ja juomatta niin puudutteen teho säilyy mahdollisimman kauan. Ja tietenkin pitää jaksaa ensin pitää liuosta suussa mahdollisimman pitkään. Sen avulla pystyn pesemään hampaat ja syömään hieman muutakin kuin sosetta tai nestemäistä ravintoa. Jälkiruoaksi kurlausta!

Lauantaiaamu oli tuntemuksiltaan pahin, oireet ovat lieventyneet, suupielen haavuma on vihdoin alkanut parantua (voisin mennä Bepanthen-mainokseen, se todellakin toimii, pientä addiktiota tunnen siihenkin). Kasvojen turvotus on vähentynyt tai sitten olen vain tottunut, onhan naamani vuosien mittaan ollut välillä leveämmässä, välillä kapeammassa kunnossa.  Suukipu ei ahdista enää niin kun saan turvautua tuohon pullooni. Poskesta haavaumat ovat kyllä levinneet kohti nielua, kurkku on kipeä kuin olisi flunssa tulossa. Puudutteen nieleminen kuulostaa hurjalta, mutta kaikkea kipu teettää. Hurjalta myös tuntuu, jos jaksan puudutella sinne syvälle nieluun. Pitäisiköhän ihmeainetta säästellä tulevia flunssia varten? Tosin tämä puudute antaa tosiaan vain hetken helpotuksen. Tämän kirjoittamisen pituisen.

Pullo huutelee vessan hyllyllä: tule ottamaan, häädän kivun hetkeksi pois...