Nuolaisin ennenkuin tipahti, kun luulin ettei tämän lääkkeen haittavaikutukset suussa olekaan hankalia. Ja kun luulin, että eilisaamu oli se pahin. Tiedättekö: banaani kirvelee, niin jogurttikin. Aika moni syöpähoito aiheuttaa juuri suuhun kivuliaita muutoksia, joten yksin en ole, jos se sitten lohduttaa. Nyt ryhdyn oikein tarmokkaasti kirjoittamaan, että saan ajatukset pois suun polttelevasta kivusta.

Eilinen tavarapaljouskirjoitukseni vaikutti minusta lattealta, vaikka se kirvoitti taas melkoisesti kommentteja. Olisin halunnut pohtia enemmän sitä, mitä tavaroita oikeasti tarvitsemme. Jostakin jäi muistin pohjalle sekin lukemani viisaus ettei siinä viimeisessä puvussa ole taskuja. Mitään tästä tavarasta mukaan ei saa, joten siinä mielessä kaikki tavarat ovat turhia. Joku voi joutua luopumaan vaikkapa tulipalossa kaikesta ja aloittamaan elämänsä tyhjästä. Muutto toiseen maahan saa arvioimaan keräämäänsä tavaramäärää myös hyvin kriittisesti. Tavaroita, joihin liittyy muistoja, on syytä säilyttää, mutta jokin raja niilläkin on oltava, on tehtävä tilaa uusille tarinoille ja muistoille.

Sain lahjaksi kirjan, jossa sivutaan näitä teemoja. Kyoko Morin Shizukon Tytär kiinnosti minua tietysti japanilaisuuden takia, mutta sitten myös aivan omilta kirjallisilta ansioiltaan. Luin sen ensimmäisen kerran läpi ahnehtien tuttuja paikkoja ja elämäntapaa. Futonit, kimonot, riisi- ja teekupit, haori-jakut, ne kaikki mainittuina saivat kirjan kulkemaan edessäni kuin elokuvan. Japanilaisen kodin arjen buddhalaisuus alttarin hoitamisineen kulki mukana alleviivaamatta. Se sai miettimään, miten köyhältä voi kristillisyys vaikuttaa muunuskoisen silmissä ellei se näy. Onhan meilläkin jossakin vielä käytössä näkyvä ruokarukous, aamu- ja iltarukoukset ja jossakin kodin seinällä voi enkelitaulukin tai ikoneitakin olla.

Kirjassa kerrotaan nuoren Yuki-tytön tarina: hänen äitinsä on omistautunut hänen hoitamiselleen, mutta tekee itsemurhan kun pitää kestämättömänä tilannetta, jossa miehellä on vuosien suhde toiseen naiseen. Isä menee pian naimisiin tämän naisen kanssa ja Yuki joutuu asumaan vanhassa kodissaan heidän kanssaan. Uusi vaimo vie Yukin äidin tavarat ullakolle, siellä on jo kauniisti laatikoissa kaikki äidin Yukia varten tallettamat muistot lapsuudesta. Vanhat piirrokset ja koulutyöt, vaatteet, valokuvat, korut, kengät, kirjat, astiat, ne kaikki ovat siellä. Kulttuurisista syistä on vaikea ymmärtää, miksi Yuki ei voisi asua isovanhempiensa luona, missä hänellä olisi rakastava lähisuku ympärillään ja minne hän tuntee kuuluvansa. Edes vierailuja ei sallita. Äidin ompelemat vaatteet ovat Yukille tärkeitä eikä hän malttaisi luopua niistä vaikka kasvaakin. Kotiin tulleelle uudelle äidille kaikki entiset astiat edustavat Yukin äitiä ja ne poistetaan. Isä yrittää saada yhden teeastiaston säilytettyä Yukia varten, mutta sekin tulee lopulta rikotuksi. Kirjassa siis tavarat kuljettavat mukanaan suuria tunnearvoja, varsinkin kun Yuki ja äitipuoli sulkeutuvat puhumattomuuteen. Isä jää tahdottomaksi sivuhenkilöksi, joka suostuu uuden vaimonsa vaatimuksiin ja jopa Yukin muutettua opiskelemaan polttaa kaikki entisen vaimonsa ullakolle säilötyt tavarat. Kaikki paitsi yhtä, Yukin äidin luonnoslehtiötä, jonka hän isoisän kuoltua lähettää tyttärelleen, johon ei muuten ole pitänut yhteyttä muuton jälkeen. Äidin piirrokset ja maalaukset avaavat Yukissa jotain, se on kirjan käänne. Taas tavara, jolla on merkitystä.

Toisella lukukokemuskerralla tämä esineisiin liittyvät tunteet korostuvat, esineiden kautta Yuki tuntee äitinsä läheisyyttä ja kannustusta kuoleman jälkeenkin. Samalla nuoren tytön kasvu omaksi itsekseen peilautuu niihin. Mielenkiintoinen ja antoisa kirja, voisin lukea vaikka kolmannenkin kerran! Pahalta tuntui se, että äitipuoli halusi tuhota Yukille tärkeitä tavaroita ja käyttikin valtaansa monella muullakin tapaa hyvin mielivaltaisesti. Mutta tarina on silti selviytymiskertomus ja hienon symbolisesti kirja päättyy isoäidin ja lapsenlapsen yhteisiin hetkiin, jatkuvuuteen. Isoäidin vanhoista kimonoista Yuki muokkaa itselleen luvan saatuaan tilkkutyönä liivin, jota kantaa mielellään. Tavaran kautta on rakastavien ihmisten läsnäolo elämässä ja saa auki uusille mahdollisuuksille.

Ennenkuin Yuki muutti pois kodistaan opiskelemaan, hän meni ullakolle aikoen ottaa mukaansa muistoja äidistään. Avattuaan kaikki laatikot hän kuitenkin päätyy pakkaamaan ne takaisin. Olisi väärin ottaa mukaansa kymmenen tai kaksikymmentä vaatetta tai esinettä, aivan kuin äiti olisi ollut kokoelma mekkoja, kaulanauhoja ja valokuvia; aivan kuin jokin yksittäinen mekko tai koru edustaisi äitiä paremmin kuin jokin muu. Yuki oli varma. Jos hän sääästäisi osan tavaroista ja jättäisi loput tänne, hän ikäänkuin väittäisi, että äidin olemuksen voisi tiivistää yhteen ominaisuuteen. Vaikka Yuki tunsi surua tästä, hän oivalsi, että hänellä oli kuitenkin muistonsa, hänen ei tarvitsisi muistaa näitä tavaroita. Yuki oli vuosien aikana tehnyt surutyötä ja tallettanut muistonsa piirroksina: äidin hänelle ompelemat vaatteet, äidin astiat jne. olivat kuitenkin saaneet konkreettisen muiston muodon, dokumentaation.

Äiti ja minä, me jatkamme matkaa, Yuki ajatteli. Me jätämme jälkeemme tyhjää tilaa - tyhjää tilaa, joka vihertyy, kun muutamme pois täältä.

Kiitos seurasta, suun tuntemukset todella lievittyivät kun paneuduin kirjan maailmaan ja mietin mitä siitä teille välittäisin.