Tänään päätin kirjoittaa varmasti jotain vaikka miten pientä positiivista, tuntuisi sitten miltä vaan. Ei tätä olotilan ruikutusta kukaan kestä eikä se ainakaan minua auta, että tuijottelen niitä asioita, jotka menevät huonosti, kipeästi, kurjasti, kaikinpuolin väärin. Se lista vaan on niin pitkä ja sen asioiden painoarvo suorastaan hyökkäävä, että pitäisi olla melkoinen putkinäkö, että havaitsisi pelkän positiivisen.  Nyt on jo ilta eikä ylitsekäyvää positiivisuuden kukkasta ole löytynyt. Hyvä ehdokas kyllä: kuopus leipoi suussasulavia mokkapaloja! Niiden tenho on toki tallella. Valitettavasti se putkinäkö olisi nyt tarpeen, jos astahtaa keittiön puolelle. Äitien helmasynti: näen liian selvästi auki retkottavat kaapit ja käytetyt tarvikkeet pöydillä. Ja kyllä, kuopus siivosi osan paikoilleen. Toinenkin ehdokas kantautui puhelimen kautta: ystävää vaivannut päänsärky helpottui lopulta. Iloitsen toki siitäkin.

Kaiken päivää on edellisen kirjoitukseni kommenteissa keskusteltu ei enempää eikä vähempää niin kärsimyksen ongelmasta. Päivän Sana tuossa vieressä osoitti niin sormella kohti kärsivää ihmistä, vai mitä: Hän sanoi: "Jos sinä kuulet Herraa, Jumalaasi, ja teet, mikä on oikein hänen silmissänsä, tarkkaat hänen käskyjänsä ja noudatat kaikkea hänen lakiansa, niin minä en pane sinun kärsittäväksesi yhtäkään niistä vaivoista, jotka olen pannut egyptiläisten kärsittäviksi, sillä minä olen Herra, sinun parantajasi". (2. Moos.15:26)

Ensimmäinen ystävä huomasi sen jo klo 10:14:...Päivän sanakin on aika kuormittava...

Hänelle minä vastasin klo 12.06:.. joo, tuota Päivän Sanaa minäkin kavahdin. Luin uudelleen, enkä ymmärtänyt, takerrun tuohon loppuun "Minä olen Herra, sinun parantajasi" Mutta kuka on nämä vaivat pannut kärsittäväksemme?

Toinen ystävä puuttui peliin klo 15:58: Tuo ankara päivän sana näkyy olevan Vanhan Testamentin puolelta.
Eikös kristinuskosssa ole käännetty lehteä; enää ei saada tekojemme mukaan,vaan aurinko paistaa ja sataa kaikille samaan tahtiin. Tätä syksyn pimeyttäkin piisaa molemmille, vanhurskaille ja väärille.

Ensimmäinen ystävä jatkoi klo16:43: Jos sairaus tulee Jumalalta, niin pyörtääkö hän suunnitelmansa rukousten johdosta. Jos sairaus taas ei tule Jumalalta, hän ei ole kaikkivaltias. On epäselvää, on. 

Tässä välissä päätin, että en minä mitään positiivista väkisin yritä keksiä kun koko päivän olen kuitenkin jo ajatellut näitä. Ystävien kommentit olivat jotenkin niin tiivistettyjä ja ajatuksiin tunkevia - toimivat kyllä tehokkaampana kivunkarkottajana kuin positiivinen ajattelu! Niinpä päätin tutkia tuota Jumalan kaikkivaltiutta ja kärsimyksen sallimuksia vähän tarkemmin. Aika pian huomasin, että joku muukin on sitä miettinyt, eipä yllättävää. Teologit puhuvat teodikean ongelmasta.  Googlessa hakusanat "Miksi Jumala sallii kärsimyksen?" löytyy 17 600 osumaa. En lukenut kaikkia. Joistakin luin kovin selkein sanoin selvityksiä miten Jumala on tarkoittanut kaiken. Löysin myös enemmän kysymyksiä kuin vastauksia sisältäviä kirjoituksia. Monenlaisia polkuja ja Raamattuakin ristiin rastiin kulki ajatukset, jopa kristinuskon ulkopuoleltakin lueskelin. Kärsimys on melko globaali juttu. 

Uudestaan palasin Jukka Paarman lääkäripäivillä pitämään alustukseen, suosittelen sitä luettavaksi, jos joku noista tuhansista pitää valita. Hän sanoo mm. näin: Minusta kristittyjen - kyllä muidenkin - tulisi kaihtaa tai ainakin varoa kärsimyksen selittämistä,  varsinkin selittämistä, mitä Jumala siitä ajattelee. Jumalan ajatukset ovat salaisuus. Kärsimys on suuri mysteeri.  Jos se jonkun kohdalla saattaakin olla pitkällä tähtäyksellä siunaus, ei se ehkä kaikkien kohdalla ole sitä  Sen vuoksi tällaisen vastauksen tarjoamista kärsivälle tulisi varoa. Jotain lohtua näen siinä, että arkkipiispakaan ei anna tai tiedä tai löydä vastauksia tämän enempää. Lohdullinen oli myös ajatus Jumalan selkäpuolen näkemisestä, sen löydät, jos luet tuon artikkelin kokonaan.

Toinen ystävä muotoili rukouksesta jo 10.9. täällä blogikommenteissa näin: Minulla on ollut koko sairastamiseni ajan ollut vaikeuksia löytää Jumalalle rooli tässä näytelmässä. Jos hän antaa sairauden, minun marinallako hän sitten ottaakin sen pois. Jollen olisi pyytänyt, olisinko jo menehtynyt. Pyytämättä en ainakaan uskalla olla. Täytyy rukoilla. Silloin vastasin näin:  visaisia kysymyksiä esität, samaa pähkäilen minäkin. Kärsimyksen ongelmaa emme taida saada meidän kahdenkaan voimin selvitetyksi. Jotain lohdullista kuitenkin kätkeytyy tuohon kirjoittamaasi: täytyy rukoilla. Pahempiakin täytymisiä tiedän.

Rukous on se asia, josta silti pidän kiinni. Ehkä se useimmiten selvittää minulle itselleni asiaa enemmän kuin Jumalalle. Rukous on mahdollisuus ikäänkuin tehdä mahdottomalle asialle jotain. Vaikka toinen ystävä vielä tässä kirjoitusta muokatessani ehti kommentoimaan klo 21:29 : Niin on, kovin epäselvää. Toisinaan, kun käy ihmisen mielen mukaan, sanotaan: ”Rukoukseni kuultiin.” Entä kun käy toisin? Eikö niitä rukouksia kuultu? Aika vieras ajatus, että Kaikkivaltias olisi toivomusautomaatti. Ajatellaan kuin ekaluokkalainen, joka pyysi iltarukouksessaan kaunista säätä huomiselle luokkaretkelle. Aamulla sitten satoi. Lapsi totesi tyynesti: ”Harmi, joku maanviljelijä ehti ensin.” 

Niinpä, tulla lastenkaltaiseksi...  Olisiko siinä paljon siteeratussa "anokaa niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa niin teille avataan" tärkeintä sittenkin tuo alku, preesensissä olevat käskyt? Niin mielellään tuijottaisin vain niiden jälkeen tuleviin lupauksiin. Niinpä jatkan anomista, etsimistä, kolkuttamista.

Yksi asia nousee kaikissa kärsimyspohdinnoissa yksimielisesti esiin. Lähimmäisen, ystävän, arvoa siinä vierellä ei kukaan ei vähättele. Sitä lähelletuloa olen taas kokenut tämänpäiväisen pohdinnan äärellä, jota ystävät ovat kommenteillaan tukeneet. Kiitos siis lainauksista, taisin tehdä tässä lainausennätykseni. Kuljitte avoimina mukana tämän pohdiskelun tiellä. Ja miten kummallista: kun aamulla päätin, että kirjoitan jotain positiivista, ja vaihdettuani sen kärsimyksen pohdiskeluun, päädyn sittenkin viimeisessä kappaleessa positiiviseen löytöön?