Kärsimyskeskustelu jatkuu, mutta samalla tapahtuu monenlaista, mikä hämmentää ajatuksia yhä lisää. Luin Torey Haydenin kirjaa Nukkelapsi parin illan iltalukemisina ja jo sen maailma herätteli työminää. Kun tänään sitten ihan konkreettisesti astuin sinne omaan kouluuni ja tapasin omia vanhoja oppilaitani, hulvahti kovin haikea olo. Vahvat siteet on vielä moneen lapseen, spontaaneja halauksia sain, varsinkin niiltä, joiden kanssa työskentelystä saisi Haydenin tekstin kaltaisia kertomuksia.  Hyvässä hoivassa ovat kyllä jokainen, haikeutta lievittää se, että se ikioma kolme vuotta luotsaamani ryhmä on nyt hajonnut eri luokkiin.

Kutsuttuna vieraana olin eläkkeellelähtijän kahveilla. Mikä ilo istua opettajanhuoneessa, ja kun paikalle saapui aiemmin eläkkeelle tai toisiin kouluihin lähteneitä, katse kiersi paitsi pöydän ympäri niin myös sinne menneisiin vuosiin. Kiireisen aamun jälkeen matka koulun parkkipaikalta pihan läpi pääovelle oli ennenkokemattoman pitkä, kun vielä olin kierrellyt tapaamassa oppilaita, tajusin todella siinä istuessani, että olen sairaslomalla hyvästä syystä. Yskäkin alkoi vaivata puheensorinan yli innostuneena puhuessani. Kahden kuukauden kuluttua alkaa tammikuu. Kaukana on koulukuntoisuuteni nyt. Ollenkaan en ollut siihen ajatuskulkuun varautunut, mikä siinä eläkkeellelähtijän ja jo aiemmin lähteneiden seurassa, jysähti tajuntaani: jäänkö minä ikinä tuolla tavalla juhlien eläkkeelle? Sitä olisi tehnyt mieli lähteä kesken kaiken pillittämään jonnekin peiton alle. Onneksi oli maistuva kakku kesken, kermavaahtoa päälle ja turhat huolet huomisesta sai piiloon.

Eilisen ja tämän aamun huolena oli kotiin saapuvan siivoojan vuoksi pyykkien ja muun roippeen raivausta, mikä tuntui tavallista uuvuttavammalta kun mies on ollut koko viikon pois. Haikeaa tai jopa vaikeaa oli huomata, että lupaukset suoritetuista hommista oli tehty eri kriteereillä mitä tarkoitin. Pitkin syksyä olen lähetellyt tavaroita paikoilleen, kun en ole itse jaksanut portaissamme rampata. Haikealta tuntuu se, että en pysty hallitsemaan edes suunnilleen kaappien järjestystä. Oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän, oli oven aukaisussa hallitsemattomasti ulos pursuavat puutarhatuolien pehmusteet. Itku siitä tuli, haikeus menetetyistä voimista. Nyt ei ole kyse siitä, ettenkö osaisi laskea vaatimustasoa, kyllä on laskettu, pölyt saa olla ja saa ne kaapitkin. Vaan se kipeä tietoisuus, että minä en nyt jaksa. Olisi niin ihana järjestää edes yksi kaappi kunnolla, ottaa kaikki ulos, pestä hyllyt, viedä tarpeettomat kierrätykseen ja pois, tehdä joku mukava löytökin ja laittaa lopuksi tarpeelliset takaisin kauniiseen järjestykseen.

Syksyn ja pyhäinpäivän myötä kuoleminen on näkyvää. Meille tullaan neulaspolkua pitkin, takapiha hehkuu koivunlehtien keltaisuutta, harava ei ole heilunut. Uutta kevättä ajatellen jotain olisi hyvä tehdä. Puoli vuotta eteenpäin on pitkä aika, minkälaisen kevään, miten monta kevättä vielä saan nähdä? Niin paljon on siteerattu "jos huomenna tulee maailmanloppu, niin tänään istutan omenapuun", enkä minä ole istuttanut edes yhtä kukkasipulia. Puutarha ja pihamaa on täynnä haikeita ajatuksia.

Haikeaa on muistella heitä keiden keväät eivät enää tulleet. Pyhäinpäivää viettää.

Onko haikeus turha tunne?