Olen jo pitkään pohtinut miten kirjoittetut sanat ovat vahvoja. Täällä blogissani pyrin kirjoittamaan rehellisesti, mutta kirjoitan vain rajatuista aiheista, en koko elämästäni. Tämä saa aikaan joskus ristiriitaisiakin tunteita ihan oman pään sisällä, - esitänkö täällä blogissa aivan jotain muuta kuin mitä on todellisuus? Selkeästi olen itse tehnyt sellaisen linjauksen, että otan mielelläni esiin aiheita, jotka omassa sisäisessä maailmassani, ajatusten tasolla, valtaavat eniten tilaa. Sairaus ja sen hoito ovat luonteeltaan sellaisia, että ne tekevät tällaisia valtauksia, halusin tai en. Toisinaan nämä ovat pelkästään ainoastaan ajatusteni tasolla kulkevaa elämää, arkeni voi soljua niistä puhumatta eteenpäin kuin ennenkin. Joskus taas ajatukseni askaroivat niin tiiviisti muiden elämää sivuavia ratoja, etten niitä toisille vääryyttä tehdäkseni voi täällä paljastaa. Silloin saatan nostaa esiin myös sivujuonteen, anekdootin, pienen asian. Ristiriita syntyy siinä, että lukija ei voi tietää miten isoa roolia kirjoittamani asia kulloinkin edustaa elämässäni. Ja olen sivuuttanut lukemattomia isoja asioita, joista voisi kirjoittaa aivan toisenlaista blogia.

Sanat ovat vahvoja. Kommenteista olen joskus huomannut, että sanani ovat voineet vääristellä totuutta, pelästyttääkin  lukijaa. Sanat ovat myös vahvoja päinvastaisessa merkityksessä: kun kirjoitan positiivisesti silloinkin kun olo on oikeasti surkea niin vointini vahvistuu, saan voimaa sanoistani. Kun näen kirjoittetuna, että kaikki on paremmin kuin tunnen, se auttaa. Siinä on varmaan myös Raamatun sanojen lohduttava voima.

Tänään tämä on yritystä tuohon viimemainittuun. On turha toistaa sitä miten uupunut oloni on. Tänään katson aurinkoa ja yritän imeä siitä lämpöä voimaksi, teen pieniä tehtäviä. Iloitsen niiden suorittamisesta, eilenkin sain monta Kelalle menevää paperia järjestykseen (miten ne voivatkin olla niin hankalia?) Luotan tulevaisuuteen, kun kirjoitan niin.