Muistelin äitiäni tässä viime päivinä, mummaa, jota lapseni eivät saaneet nähdä lainkaan. Tänään on vuoro muistella mummia, jonka lapseni  saivat omistaa. Miten olen siitä vuosien mittaan iloinnut, että mieheni puolelta on yhteys isovanhempiin ollut mahdollinen. Tänään on mummin kuolemasta kulunut tasan vuosi. Lasteni kultainen mummi kuoli vain yhden kesän sairastamisen jälkeen. Mummin kuolema tuli lapsille kovin nopeasti ja tämän vuoden aikana on paljon kaivattu ja muisteltu. Mummin kannustusta ja varauksetonta hyväksymistä, rakkautta, jäätiin kaipaamaan. Tosin se on myös hyvä alusta, miltä ponnistaa elämässä eteenpäin, mummin tuki ja rukoukset kannattelevat yhä näitä nuoria. "Kyllähän nämä muutkin nuoret nättejä ovat, mutta komein poika on tässä" rutisti mummi keskimmäistäni vanhojen tansseissa viimeisenä keväänään. Samoin sieltä satojen varusmiesten joukosta mummi löysi sen ryhdikkäimmän, esikoisen, valapäivänä.

Onneksi emme tienneet viime syksynä, mitä edessä oleva vuosi tuokaan tullessaan. Onneksi emme tiedä nytkään tulevaa. Viime vuonna hautajaisten jälkeen ajatuksenani kyllä oli, että tuon elämän myrskyn jälkeen sai koittaa tyyni ja mukavasti eteenpäin menevä aika. Uudet myrskyt odottivatkin jo kovin lähellä, eikä sairastumiseni riittänyt, tuli vielä toisetkin hautajaiset. Mikä on tämän vuoden ajatukseni tästä eteenpäin? Kovin tyyntä ei taida edessä olla. "En mä pyytänyt tyyntä tietä, sinun tahtosi tietä vain..." lauletaan hengellisessä laulussa kovin nöyrästi. Kyllä minä nyt vain pyytäisin mielelläni sitä tyyntä tietä, jatkuvassa ristiaallokossa on rankkaa.

Omasta narisemisesta havahdun kun muistan, että kyllä mummikin osansa näistä elämän vastoinkäymisistä sai. Karjalaan jäi lapsuuskoti, jonne sitten ei enää ollut palaamista. Vasta viime vuosikymmenellä mentiin etsimään metsittyneestä maisemasta tuttua kivijalkaa. Löytyihän se, muuta ei. Yhdellä sellaisella matkalla, kolme vuotta sitten, meidänkin koko perhe sai olla mukana, mummin tarina tuli eläväksi. Mummi nautti päästessään tuttuihin maisemiin, mutta oli tyytyväinen myös siihen, mihin elämä sieltä kulki. Ei tainnut olla kovin tyyni tie sekään kuljettavaksi. Anoppini osasi olla kiitollinen ja näki sen kaiken hyvän, mitä oli saanut. Näin siellä Karjalan metsässä elämästään kiitollisen, säteilevän ihmisen. Esikoiseni kertoi, että se oli sen kesän kohokohtia. Niin oli.

Mummi myös otti rauhallisesti oman sairastumisensa, aluksi näytti siltä, että syöpä oli hänelläkin syynä  voinnin romahtamiseen. Viimeiseksi jääneellä käynnillään meillä keväällä ei ollut katkeraa miksi-kysymystä, vaan luottamusta siihen, että käy miten käy, Taivaan Isä tietää. Ja uskallusta lausua myös elämän päättymisen mahdollisuus: mummi oli iloinen kun lapsemme olivat jo aikuistumassa. Mummi näytti hyväksyvän osansa tuon lauluntekijän lailla:

Sinun rauhasi anna, Herra, elon kohtalot kirkastain.

Vaikka saisi en tyyntä tietä, sinun tietäsi pyydän vain.

Isän silmä nyt hellin valvo, isän rakkaus johda vie,

Koti taivaan jo kaukaa siintää, kotipolku on armon tie.

Kovin arkisissa puitteissa nyt mummia muistelemme: keskimmäinen makaa viime yönä nousseessa 39 asteen kuumeessa, kuopuskin jäi huonovointisuutta valitellen kotiin. Nyt ei osaa ihan rauhallisesti tauteihin suhtautua. Eilen iltapäivällä piipahdin koulullani: ihan tavallisia flunssiakin on myös liikkeellä, niitä ei ole tehostettu käsihygienia estänyt. Kynttilän sytyttämistä tämä ei estä. Mummista kiitollisena.