Tyttären kädessä on sievä punainen pieni kipsi. Lauantai-illan kolarointi polkupyöräilijän kanssa jätti tällaisen muiston. Rystysestä löytyi pieni murtuma, jonka luutumista pitää odotella kolmisen viikkoa, onneksi vasemmassa kädessä oikeakätisellä tytöllä. Vanhempana huokaisin helpotuksesta, kun ei pahemmin käynyt ja vastapuoli säästyi vammoilta kokonaan. Tästä onnettomuudesta ei tullut yhtä surullista pikku-uutista lisää. Mutta varokaa siis alikulkutunneleita, niissä hiljainenkin vauhti voi olla yllättävästi liikaa. Alikulkuihin kun vielä tullaan alamäen siivittämässä vauhdissa ja tähän aikaan pensaat peittävät näkyvyyttä niin onnettomuuksia on sattunut meidänkin koulun ympäristössä viime vuosina paljon.

Kipsi estää kuopuksen käden liikuttamisen ranteesta ja sormista. Kun käytetään sanontaa "olla kipsissä" tarkoitetaan tilannetta ettei saa toimittua siten kuin tahtoisi. Itsekin tunnen olevani välillä kuin kipsissä tällä tavoin, toiminta on hidastunut ja kevyemmätkin kotihommat sujuvat jähmeästi, puhumattakaan niistä raskaammista, niitä en yritäkään. Uutta lääkettä olen kestänyt hyvin, sen pitkästä haittavaikutuslistasta olen saanut vain hieman tuntemuksia suussa, tosin haavaumat siellä tuntuvat paranevan nopeasti eikä niin suurta haittaa ole kuin oli edellisen lääkkeen kanssa sekä tämän väsymyksen ja verenpaineen vaihtelut. Korkeat verenpainelukemat ovat vaihtuneet kovin alhaisiin ja verenpainelääkitystä ei todellakaan tarvita. Tätä väsymystä en oikein osannut noteeratakaan, kun koko tautiin liittyy väsymys, ja se on ollut seuranani tämän puolivuotisen. Mutta nyt väsymys on painavampaa, nukuttaisi paljon, olen kipsissä monen tekemisen suhteen. Alhainen verenpainekin saattaa sinällään tehdä velttoa oloa. Hengästyttää helposti, huimaakin. Vatsan ja rinnan alueella on jatkuvia kipuja.

Ihottumaa ja yskää ei ole onneksi ollut, veriarvojen mahdollisia muutoksia näkee sitten vasta verikokeissa. Uskaltaisikohan huokaista jo vähän yli viikon käytön jälkeen ettei tämän pahempaa tämä olekaan. Polveni ovat muistutelleet kovasti viime aikoina, että se viime marraskuussa todettu tekoniveltarve ei ole mihinkään hävinnyt. Särkylääkettä kuluu ja kävelyt on lyhyitä. Valitusosastoa voisin jatkaa pitkäänkin, mutta nämä ehkä kuuluvat jo osastoon "viisikymppisen krempat".

Viikonloppuna erään blogiystävän kirjoituksessa löysin hengenheimolaisuutta toisiin suhtautumisessa ja mielipiteen muodostamisen vaikeudessa. Jahkaajien heimoon kuuluminen saa joskus tuntemaan henkistä kipsissä oloa. Esiintyjistä, näyttelijöistä jne, helposti todetaan heidän menevän kipsiin. Minä ilmaisen itseäni suullisesti elävässä tilanteessa paljon kömpelömmin kuin kirjoittaessani, häkellyn helposti. En ole tuntenut kuitenkaan ikinä minkäänlaista kipsiinmenoa kirjoittamisen suhteen, puhuminen on ihan toista. Kun puhuessa lauseet ovat epätäydellisiä ja puhe rönsyilee kesken lausettakin toiseen suuntaan niin kirjoittaessa kaikki on hallitumpaa ja sanat taipuvat tahtooni täysin.  Toisaalta olen puhetyöläinen ja monella tapaa varmaan hyvin suulas persoona, ja silti koen näin. Vain kirjoittaessa olen vapaa olemaan ajattelematta kuuntelijan reaktiota ja hallitsen sanani täysin itse.

Kuin kipsi tulee vastaan tällä sairaslomalla rajoittavana tekijänä myös pitkän sairasloman aiheuttama taloudellinen tilanne. Lehdestä luen elokuva-, konsertti- ja teatteri-ilmoituksia haikeana, jostain on säästettävä. Edelleen olen sitä mieltä, että sosiaaliturvamme on hyvä, perustoimeentulo on turvattu, mutta monesta sellaisesta mihin palkansaajana tottui, on luovuttava. Sitä skootteriakaan ei ihan pelkällä kipsiin laittamisella voi korjata.