Kun kävin koululla, istuin tutusti punaisella sohvalla ja juttelin muiden kanssa. Sisään tuli nuori kolleega, joka tunnusti ettei huomannut mitään vikaa näkymässä. Vika tarkoitti tässä: mikä on toisin muihin tavallisiin työpäiviin verrattuna, mitä on liikaa. Istuin siinä kuten ennenkin, kuulun siis kalustoon edelleen, oli hänen viestinsä. Se oli aika mukava viesti. Kuten ne kaikki muutkin lämpimät sanat, joita sain kuulla.Siellä on ilmiselvästi paikka minulle olemassa. Oma kahvikuppinikin löytyi.

Silmät kiisivät pitkin ilmoitustauluja, tuleville kuukausille jouluun asti oli jo monia merkintöjä. Aistin monien kiireen ja työn muut paineet. Ja minä kyllä  löysin heti, missä on vika, ei ehkä näkyvää, mutta itsessäni tuntuvaa. Jo se, että pääsen liikkeelle täältä ja menen ihmisten kiireen sekaan, on ponnistus. Ilmoitustaulujen pursuilevuus suorastaan ahdisti. Kovin paljon silmiin osui työtehtäviä niin opehuoneessa kuin olimmekin. Joku ymmärsi kysyä, miten arkeni sujuu, mitä jaksan. Kodissani näkee etten paljoa. Tämän aamun kommenttiviestit olivatkin yllättäen hyvin lohdullisia juuri näihin ajatuksiin: tärkeämpää on kohdata aidosti ihmisiä kuin upeita tarjoiluja ja siistejä koteja - vaikka kyllä niilläkin on paikkansa mielen virkistäjinä, sitä en pysty kiistämään.

Sellaistakin vikaa olen surrut etten ole syksyn satoa kerännyt ja säilönyt, jotakin edes pienimuotoisesti olisi ollut kiva laittaa. Se vika korjautui yllättäen ja helposti: ystävä soitti ja kutsui käymään. Palasin mukanani iso saalis: vastaleivottuja sämpylöitä ja leipää, valmiiksi pakastettuja mustikoita, mehua ja pari hiilopurkkia. Omeniakin oli jo valmiina pussissa, mutta unohtui kun kädet olivat jo niin täynnä. Kiitos ystävä!  "Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain." lukee tuolla Päivän Sanassa. Tällä saamallani mukavalla kuormalla taas tuo sisäinen helpottui huomattavasti.

Tytär myöhästyi bussista ja pyysi minua viemään hänet autolla. Paluumatkalla mietin, miten heti Kehä-kolmosen jälkeen tie tuntuu vieraalta ja kaupunkiin saavuttua liikenne niin erilaiselta. Kotia lähestyttäessä ajo muuttui yhä helpommaksi, vaikka samojen autojen seassa, samanlaista tietä olin ajanut koko ajan. Mainittakoon, että vaikka matkalla on moottoritieosuus, en joutunut poikkeamaan yhtään mihinkään, suoraan eteenpäin vain. Ainoat käännökset kotinurkilla ja siellä oppilaitoksen pihaan. Helpompaa reittiä ei ole. Mitä vikaa siellä Helsingissä ajamisessa sitten oli? Ja mihin se vika hävisi tuon kuuluisan Kehä-kolmosen jälkeen. Susiraja on olemassa? Taas se taisi olla pelkästään minussa itsessäni, luulenpa etten siinä liikennevirrassa erottunut mitenkään, auto ei sammunut valoihin ja kaistanvaihdot eivät olleet ongelmallisia. Ehkä tässä tarvitaan sitä kuuluisaa asennetta. Ryhdistäytymisen paikka.

Koulun pihaan astellessani ensimmäinen vastaantulija oli oma vanha oppilaani, joka avasi kädet spontaanisti levälleen ja askeleet kiiruhtivat vastaani. Siinä vastaanotossa sain tuntea, ettei minussa ollut mitään vikaa!