Sunnuntaiaamun rauha; herääminen omaan tahtiin, pukeutuminen pyhävaatteisin, kiireetön aamiainen ja rauhallinen kirkkoonlähtö. Noinhan sen piti mennä, vaan ei mennyt eikä ole mennyt monenakaan sunnuntaina. Ei, vaikka suunnittelisi, että syöpäpotilaan olisi syytä mennä kuuntelemaan, mitä tämän sunnuntain aihe "Jeesus, parantaja" antaisi. Kovin kohtikäyviä ovat päivän tekstit, niistä en tohdi kirjoittaa.

Mutta tänään on pyhäpäivä. Eiliset äitini muistelut olivat kuin lähtölaukaus isommallekin sisäiselle matkalle, josta vain pintaraapaisu täällä kirjoituksissani on näkyvissä. Kuin sytykkeenä ajatuksilleni toimi myös tämänpäiväisen Hesarin kieli-ikkuna "Sunnuntailapsen pyhäkengät", joka valitettavasti ei ole linkitettävissä HS:n nettisivullekaan, maksullisesta nettilehdestä löytyy. Siinä vyörytettiin esiin kielemme pyhä-, sunnuntai- ja arki-alkuisia sanoja. Ja siksipä tänään jatkuu muistelu.

Pyhän ja arjen erottaminen oli tärkeää vielä minun lapsuudessani. Minulla oli pyhävaatteita, oli pyhäruokaa, oli pyhäkoulukin tuvassamme. Pyhäsiivous tehtiin, ja jopa pyhäpullaa leivottiin arkipullan lisäksi. Pyhäruokamme muuten saattoi olla mukava brunssi, ennenkuin koko sanaa edes keksittiin! Kirkonmenojen jälkeen, kuunneltiin ne sitten radiosta tai oltiin itse paikan päällä, oli mukava koota pöytään sitä sun tätä, teen tai kahvin kanssa, kananmunia ainakin keitettiin ja syötiin leppoisasti. Taisi olla äitini viisautta, koska aina jollakin se saattoi olla vasta aamiaisaika. Pyhäehtoisin tätini naapurista saattoi poiketa siskonsa luo ja me lapset mekastimme, sekä nautimme letuista tai voholuista, usein molemmistakin. Sunnutai totisesti erottui muista päivistä.

Noita leipomisia muistelin eilen. Kun leivinuuni lämmitettiin, arkena, tottakai, siitä otettiin koko hyöty irti. Usein tätini oli meillä apuna ja niin alkoi touhu: uunin ollessa kuumimmillaan paistettiin ensin perunakropsua ja rasvaista sianlihaa pienessä kupissa päiväruoaksi. Isoissa sangoissa oli tehty leipätaikinat: ruissekaleipää ja limppuja. Limppuja kohotettiin ja paistettiin kauan, joten siinä välissä ehti ruisleivät ensin. Limppujen paistumisen aikana leivottiin pullaa. Leipiä meni uuniin kerrallaan kymmenkunta, leipälaudat kasattiin päällekkäin kätevälle rullilla kulkevalle pöydälle.  Limput voideltiin ja pisteltiin kivasti  pöytäveitsen tai haarukan kahvapäällä. Se oli häjyflikalle sopivaa hommaa.  Arkipullataikinaakin, nisua, tehtiin varmaan 5 litran maitomäärästä. Sitä taikinaa sai lapsetkin leipoa. Äiti ja täti letittivät pitkät pitkot, lapset sai tehdä pieniä "solmuja". Erityisen juhlapäivän edellä tehtiin pyhäpullataikina erikseen, voita, munia ja sokeria säästelemättä, kaupan jauhoja käyttäen. Muut leivät tehtiin myllystä haetusta omasta viljasta, ruokakomeron isoista jauholaatikoista ottaen. Ja miten luulin silloin sen edustavan köyhyyttä! Täti jatkoi kun äidin piti mennä navetalle. Pullatalkoiden jälkeen oli sitten vuoro muilla herkuilla, ellei kakkua, pikkuleipiä tai piirakkaa syntynyt, teki täti edes ruisjauhoista paapanleipiä, ne oli enemmän arkipikkuleipiä. Vielä iltamyöhällä oli leivontapäivänä keittiössä puuhaa. Minun lapsuuteeni kuuluu jo pakastimen käyttö, sinne leivontasatoa kerättiin. Kovin usein kyllä koko päivän työ meni aivan muuhun kuin perheen hyväksi maistiaspaloja enempää. Myyjäisiä pidettiin usein ja tuo äitini makea sekalimppu oli suosikkituote myyjäisissä juustoleivän lisäksi. Myyjäiset tarjosivat myös hauskan ohjelmanumeron: ne olivat huutokauppoja, joissa usein kävi niin, että ensimmäisenä äidin limpun huutanut sai halvemmalla kuin niistä viimeisistä kilpailevat. Ja sitä naurun määrää. Hyvä mieli oli äidilläkin, usein hän sanoi ettei hänellä olisi ollut sellaista summaa antaa lähetys- tai diakoniatyölle, mutta työnsä kautta hän sai osallistuttua.

Mitä siitä on minun reppuuni jäänyt? Viikonlopuksi mieluusti siivoan, tosin kovin usein siitäkin tulee laistettua, kovin usein olen siivonnut sunnuntainakin - mutta en kyllä ikinä ole silloin mattoja ulos vienyt. Pyhäksi hankitaan ja laitetaan parempaa ruokaa, varsinkin kun mieheni ryhtyi aluksi "sunnuntaikokiksi", jälkiruokiakin näkyy varmemmin sunnuntaina. Pyhätyön tekeminen tuntuu edelleen yhtä väärältä kuin miten siihen lapsena opetettiin. Meillä ei heinää tehty eikä kylvetty tai puitu sunnuntaisin. En minäkään mitää isompaa osaa sunnuntaina tehdä, pyykitkin kerään ulkoa pyhäksi pois. Ikinä kyllä lapsuudessani ei opetettu, että näin pyhää viettäessämme olisimme parempia kuin muut tai niin kelpaisi Jumalalle. Ei, vaan niin tehtiin kun se oli hyväksi meille.

Jotakin kuitenkin päivän tekstistä aukeni. Jeesus paransi sapattina ja rikkoi siinä monia senaikuisia sapattisääntöjä, vieläpä parannettavankin oli niitä rikottava parantuakseen. Ei tainnutkaan pääpointti olla siinä paranemisessa sinänsä vaan ihan laajemmin kuin yhtä yksilöä koskettavista asioista. En koe, että minun olisi pakko noudattaa oppimiani pyhänviettotapoja. On vapaus valita ja toimia tilanteen, voimienkin mukaan. Toisaalta juuri ne tavat avaavat portteja, joista jotain hyvää voisi virrata minulle.

Tänään pyhäpukuni on arkinen, kirkonmenot nukuin ohitse, pyhäruokaa sentään sain, karjalanpaistia.  Mies palautti ahkerasti isännöimänsä vieraat eilen lentokentälle ja koettaa palautua uutta työviikkoa varten. Pyhäsiivous jäi väsymyksen vuoksi aikomukseksi, vanha oireeni, hengästyminen on taas vaanimassa pienenkin ponnistuksen jälkeen, verenpainelääke tehoaa turhankin hyvin  yläpaineena 101. Nosta tässä nyt kuntoasi!? Pitäisiköhän tempaista leipomapäivä äitini tapaan huomenna? Miten tyytyväinen olen siitä, ettei tarvitse. Joskus sekin oli pakko.