Säilö kesä talteen ettet ole talvella MARJATTA, luki mainoksessa. Eilisen lounasystävän kanssa bongattu. Isot kirjaimet siksi että sanaleikki mahdollistuu. Minä en marjaan pääse, mutta en ole marjatta. Enkä Marjattakaan. Ihan oikea mustikkamätäs matkusti eräänä päivänä luokseni ystävältä. Toinen kirjoitti marjastavansa runoja. Tässä siitä sadosta näyte:

Kun sade
valuu virtanaan,
tiedän toki:
kohta taas paistaa.

Kun linnut
syksyllä muuttavat pois,
tiedän toki:
ne palaavat keväällä.

Kun aurinko
illalla painuu mailleen,
tiedän toki:
se nousee taas huomenna.

Kun kuolema
tarttuu minuun kourallaan,
tiedän toki:
elämä voittaa.
         (J. Hirsch)

Mikähän siinä on, että tuon viimeisen säkeen yllä leijuu kysymysmerkki. Ja miten runoilija osaa kirjoittaa nuo sanat "tiedän toki" niin, että se tietäminen on kovin haurasta, aavistuksenomaista. Halua uskoa ja luottaa tulevaisuuteen, mutta samalla tunnustaa kykenemättömyytensä ja epävarmuutensa, salaiset pelkonsa. Tiedänhän silloinkin kun vain oikein hartaasti toivon? Sade, linnut ja aurinko saavat surun, sairauden ja ikävän häivähdykset mukaansa. Kuolema, vihollisista viimeinen: pelkään sinua, mutta tiedän, missä on turvakilpeni.

Tämä runo säilötään näin sadonkorjuun aikaan tänne. Esiin otettavaksi ja maisteltavaksi tulevan talven varalle. Kiitos ystäväni!

Oma olo tietenkin vaikuttaa runon tulkintaan. Voisiko joku kokea tämän kuvastavan ilon ja onnen mahtipontisuutta: kyllä minä tiedän, näin se juuri on, olen sen saanut kokea! Tai kuin se 14-16-vuotias huolettoman näköinen tyttö nimeltään Leena, jonka valokuvaleikekirjasen ystäväni marjasti kellaristaan monien muiden muistojen kanssa. Siitä sadosta olenkin nauttinut jo paljon! Se Leena olisi huudahtanut itsevarmasti "tiedän toki!" Ja oikeassa oli. Näin on käynyt, kaikki runossa sanottu on totta oman kokemuksen kautta. Mutta miksi 50-vuotias ei niin varmoin äänenpainoin lue tuota tiedän toki -kohtaa? Miten paljon tutummalta tuntuukaan Raamatun sana, että meidän tietomme on nyt vajavaista ja vasta taivaassa se täydentyy.

Oma olo kohenee hitaasti, nielaiseminen ei enää satu, vaikka suu ei chiliä kestäkään. Senkin tulin eilisellä lounaalla testanneeksi. Limakalvot paranevat hitaasti. Jalanpohjakin terhakoitui ja tänään jaksoin pikkuisen nyppiä puutarhan ruukkukasveja. Keväällä ystäviltä saadut kukkaset jaksavat yhä tehdä uusia kukkia, ihanaa satoa sekin. Tein myös oivalluksen verenpainetta mittaillessani: nyt kun Sutent on tauolla, verenpainelääke tehoaakin pajon paremmin ja sen myös tuntee vaikkapa ylosnoustessaan tai alaspäin kurkotellessa. Kaikki heikko olo ja väsymys ei siis ole taudista tai surusta, sekin oli kuin rohkaiseva marja, tiedonmurunen, jonka sain poimia.

Näin olen siis minäkin ollut marjassa enkä todellakaan jäänyt marjatta.