Onnitteluni meille kaikille naistenviikon sankareille!
Tutkailin nimipäiväni kunniaksi oman nimeni merkitystä ja alkuperää esimerkiksi täältä. Mitään uutta ja yllättävää tietoa en löytänyt. Toinen nimeni on Maria, joten hyvin vahvasti raamatullisella ja perinteisellä tavalla nimeni on muodostunut. Sekään, että nimeni oli 50-luvulla yksi yleisimpiä tyttöjen nimiä, ei ole mitään uutta, sen asianlaidan olen saanut todeta jokaisella oman koulu- ja opiskeluaikanani luokalla ja ryhmällä. Leenoja oli kaikkialla, sama meno on jatkunut lähes kaikilla työpaikoillani. Ainoastaan nyt viimeisenä vuotena olen saanut karkotettua muut Leenat koulultani ja olin se ainoa.
Kun tavalliseen nimeen lisää yhden tavallisimmista sukunimistä niin anonymiteetti on suojattu. Joskus aina pulpahtaa halu originelliimpaan suuntaan ja silloin nousee esiin mahdollisuus käyttää toista nimeäni ensimmäisen rinnalla. Laiskuuttaani tämä aie ei ole edennyt. Toisaalta käytin harvinaista sukunimeä niin monia vuosia että oli ihan mukavaa olla tuiki tavallinen. Paitsi Japanissa olimme sitten kai maan ainoat, ja sielläkin ilman ääkkösiä. Etunimenikin oli enemmän Reena koska japanissa ei ole eroa r:n ja l:n välillä. Hyvä että vaihdoin sukunimen, sillä näin mukava seurata veljieni oppimis- ja unohtamisprosesseja. Ihan viime vuosina ei heiltä ole enää tullut kortteja tyttönimellä, odotan että pian se alkaa taas. Tyttäriään veljeni kutsuvat sujuvasti Leenoiksi :)
Lapsena oli sekin vaihe, jolloin suhde omaan nimeen oli kriittinen. Hartain toiveeni olisi ollut omistaa kaksiosainen nimi, omat annetut nimeni toisinpäin. Marja-Leena! En oikein muista enää kaikkia perustelujani, miksi juuri näin, mutta jotain sellaista sulosointuista (mitä en enää kyllä tavoita) siinä oli. Oma tytär sitten sai tuollaisen himoitsemani yhdysnimen, mutta sai perinnökseen minulta nimikriittisen elämänvaiheen. Esikoisella se meni nopeasti onneksi ohi: kerran 90-luvulla hän kysyi miksi ei hänen nimensä ollut Esko. Oli kuunnellut uutisia silloisesta pääministeristä... Äitini joskus paljasti, että minulle oli myös kaavailtu Sinikkaa nimeksi, mutta kun oli epäilyä ettei silmät sinisinä pysyisi niin sitten se oli hylätty. Ja edelleen äitini kertoi että hän tunsi itse lapsena ollessaan yhden ainoan Leenan, vanhan Leena-muorin, eikä olisi voinut kuvitellakaan, että omalle tytölleen antaisi sellaisen vanhan ihmisen nimen. Niin siis meni äitinikin muodin mukaan.
Evankeliseen uskonperintööni kuuluu kasteesta iloitseminen. "Mun nimen nyt tänä päivänä vielä, kertoo jo kastettu oon minäkin" laulettiin vanhan Kanteleen sanoin monena nimipäivänä ja niitähän naistenviikolla riitti, äiti, täti, serkku jne. Taivaan kirjoissa meidän nimemme on ja meidät kutsutaan omalta nimeltämme, olkoon se mieluisa tai ei "Siis Jeesukselleni, mun ystävälleni, laulan mä kunnian kiitokseni!"
