Kotona taas. Menin nytkin kuten huhtikuussa Lastenklinikalle tähän kuvaukseen. Siellä lapsia ei riitä kuvattavaksi ja muilta klinikoilta ohjataan sinnekin, mikä oli ainakin minulle kivaa. Lastenklinikalla kun on monia mielenkiitoisia yksityiskohtia, tuollakin röntgenin odotustilassa näin rapun aidot (siis vanhat) muumimaalaukset. Ja kuvaushuoneen katossa on myös katseltavaa. Tosin minä olisin niitä hieman vähemmänkin katsellut: kunnollista suonta ei ollut löytyä lainkaan ja nyt kirjoittelen täällä käsissäni kolme pistosreikää. Kämmenselkiin sain mustelmat.
Sain taas muistutuksen, etten todellakaan ole unohdettu potilas jossain vaan tiukassa seurannassa. Maanantain laboratorioarvot oli katsottu ja lääkäriltä oli terveisiä ettei varjoainetta saanut antaa koko määrää. Munuaisen kreatiniiniarvo oli suurentunut hieman. Ja nyt sitten on juotava riittävästi munuaisen työn helpottamiseksi, että varjoaine huuhtoutuu pois. Siispä skoolailen nyt teille vesipullollisen kanssa. Tämä tauti tekee kyllä herkäksi kaikille tuollaisille epänormaaliusuutisille, heti kasvoi huoli ainokaisen munuaiseni toimintakyvystä. Toivottavasti huoleni osoittautuu aiheettomaksi.
Tietysti tämä koko kuvaus kuten sen odotuskin nosti pinnalle paljonkin ajatuksia, eniten huolensekaista ennakointia siitä mitähän sieltä nyt löytyy. Kun oma olotilakin on lääkityksen tässä vaiheessa väsynyt ja monesta vaivasta kärsivä niin pintaan pulpahtelee lähinnä pelonsekaisia kauhuskenaarioita, joita yritän parhaani mukaan torpedoida ennenkuin ne jäävät mieleen asumaan. Nyt "vaan" odotellaan. Oi, olisinpa vanha ja viisas, joka tyynesti otan vastaan sen mitä tulossa on. Päivä kerrallaan, tulevia murehtimatta. Mielentyyneyttä ja luottamusta täytyy rakennella pienistä palasista. Siihen tämä kirjoittaminen on oiva apuväline, saan otteen, jopa oikean niskalenkin, peloistani kun kirjoitan ne näkyviin. Näkymätön peikko on aina pahin.
Sain myös parasta mahdollista terapiaa kun pääsin rakkaan ystävän luo syömään ja näkemään miten hän on löytänyt oman mielensä liikkeiden ilmaisuvälineeksi maalaamisen. Tunnit kuluivat nopeasti lainkaan omaa tilaani pohtimatta kun kuvien virta täytti kokemusmaailmani. Ovat siis vahvoja kuvia, näistä tulee vielä näyttelykin varmasti! Ihailin ystäväni uskallusta näyttää myös keskeneräisyyttä, ja ilmaisun hakemista, kasvua valmiiseen mittaan. Nyt sieluni silmillä näen kuvia, jotka ovat täynnä valoa. Kun pelon peikko henkäilee niskaani, keskityn verkkokalvoihini tallentamiini valoisiin kuviin, jotka henkivät iloa, vahvuutta ja varmuutta. Selviytymistä.
