Aika monet kertovat lukevansa tätä blogia, kiva niin, sen on tarkoituskin. Itse olen huomannut olevani tällainen jaarittelija etten saa yrittämälläkään lyhyitä ja nasevia kirjoituksia laadituksi. Toimittajana työskentelisin varmaan mieluiten Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä kuin vaikkapa iltapäivälehdissä tai Seiskassa. Kirjoistakin tartun aina ahnaasti paksumpaan ikäänkuin se olisi varma tae hyvästä kirjasta. Ja taas ohuempi herättää epäluuloa, eikö kirjailija enempää ole keksinyt kunnolla sanottavaa. Nämähän ei pidä lainkaan paikkaansa, sen olen kyllä huomannut.
Tämän alkulämmittelyn tarkoitus on sanoa, että kaikenlainen kirjoittaminen on hyvää. Ei minun pitkiin viesteihini tarvitse vastata pitkällä vastavuodatuksella, sallittua se toki on. Bittiavaruuteen mahtuu. Melko moni on keksinyt näppärästi kirjoittaa minulle sähköpostiini, kiitos niistä ja silloin kun esille tulee henkilökohtaista asiaa hyvä niin, ovathan nämä kommentit ihan yhtä julkisia kuin omat kirjoitukseni. Ehdotan, että silloin kuitenkin laittaisit tännekin pienen viestin, että yksityispostia tulossa. Eikä viestiin tarvitse keksimällä keksiä mitään syvällistä ja mieliinpainuvaa, ainutlaatuisia sairaanilahduttamissanoja. Pikemminkin päinvastoin. Kun näen nimesi, tiedän jo sen lukiessani, että sillä haluat minua tsempata ja toivot kaikkea hyvää. Kyllä, olen hieman itsekäs nyt ja ruikutan, että olen sairas, paijatkaa vähän!
Ystäväni, mistä me silloin puhuimme ennenkuin tiesimme tästä syövästä? Samat asiat kiinnostavat, ilahduttavat, harmittavat ja innostavat minua edelleen. Sitäpaitsi kasvaintani olen kantanut ilmeisesti jo pitkään sisälläni.
Tietenkin paljon on muuttunut. Ensinnäkin se, että ilman lääkäreiden taitoa, ilman antibioottien ja modernien kuvantamislaitteiden olemassaoloa, en olisi enää tässä. Sain toisen elämän. Jatkoajan. Ihmettelen ja olen kiitollinen.
Minulla on pari todistetta että tämä on selkeästi uusi, toinen elämä, joka poikkeaa täysin entisestä. Viime viikolla keittelin riisiä kuten tavallisesti. Paitsi etten muistanut lisätä vettä lainkaan. Kätevän emännän tekemisiä imitoiden kuitenkin lähdin ulos koiran kanssa sillä aikaa kun ruoka valmistuu. Riisikeitin ei näköjään syty palamaan tällaisessa tapauksessa.
Toinen todiste: luulin ettei siman tekemisessä voi epäonnistua. Nyt sekin on koettu. Onneksi mies osti kaupasta munkit. Voi niitä syödä ihan kahvin tai limsan kanssa, eikös?
En siis osaa enää niitä asioita mitä osasin ennen. Uskaltaisikohan kokeilla silittämistä tai ompelua? Tai pitäisiköhän heti yrittää rohkeasti sellaista mitä olisi ennen halunnut tehdä, mutta ei vain osannut. Maalata akvarelleja? Tanssia vakiotansseja? Opiskella ranskaa? Pärjätä shakissa pojalle?
