Viime viikolla herätti hilpeää kommentointia narinani unen puutteesta, joten palataan aiheeseen. Heräsin aamulla 05:03 tunteeseen, että olin levännyt hyvin! Olinhan nukkunut noin kuuden tunnin keskeytymättömät unet eikä kipu ollut nyt heräämiseni syy. Kelloa vilkaistessani olin kuitenkin pettynyt ja huono olo alkoi kaihertamaan sisuksissa, siispä ylös, pahoinvointilääkettä ensin, sitten pientä aamupalaa. Keitin Ystävän teetä: sain eilen ihastuttavan paketin, jossa mm. A4:lle oli teipattu tiuhaan erilaisia teepusseja ja keskellä toivotus hyvistä teehetkistä. Aamupalalla numero 2 oli luonteva ottaa Sadepäivän iloksi -tee.

Aamuviiden ja seitsemän välillä syötyäni pesiydyin sohvalle lukemaan. Merete Mazzarellan kirja isoäitiydestä Illalla pelataan Afrikan tähteä tuntui hyvältä valinnalta äitienpäiväviikonlopuksi. Niin olikin. Tosin en ajatellut että teema käy aika kovastikin kohti, siitä ehkä huomenna lisää.

Mutta minä nukahdin uudestaan ja nukuin seitsemästä yhdeksään ja heräsin taas levollisena. Eilinen ilta oli rankka, vaikka pelkästään hyvää oli tapahtunut, mutta kun päivälepo jäi lyhyeksi niin jaksaminen pätki suorastaan. Mutta aaamulla siis kaikki oli toisin, ja sain vielä tuplana hyvän aamuheräämisen. Vihdoinkin kunnon yö, niin tosin sovittiin kälyni kanssa jo perjantai-iltana, mutta sain sen vasta nyt. Miten lienee siellä?

Muistan ajan jolloin työssäkäymisestä väsyneenä joskus jopa toivoi pientä flunssaa, että saisi sairastaa ja vaipua sellaiseen mukavaan horrostilaan, nukahdella, lukea, levätä, nukkua vaikka kellon ympäri, nukkua sohvalle telkkarin jäädessä auki, nukahtaa kirja kädessä. Aika taitaa kullata muistot, yleensä sitä sai vähintään yhden pienen nuhanenän seurakseen. Vai muistanko omaa lapsuuttani, äidin kuumaa mehua, hunajavettä, lupaa jäädä sänkyyn, ylimääräistä hemmottelua, mitä ei juuri muuten saanut?

Sairas kuvataan yleensä sänkyyn ja mielikuva on että siinähän nukkuu kylliksi ja toipuu. Ei se niin mene, asetun kyllä sängylle ja hankkiudun nukkumaan kaikin mahdollisin rauhoittavin menoin. Matkin nukkumista niin hyvin kuin osaan, paitsi etten nuku, lääkkeidenkin kanssa siis vain maksimissaan tuon kuusi tuntia. Tätä sairauslomaa ei kenenkään pidä kadehtia, jo yksin unenpuute on lamauttava, hiihtolomasta alkaen en ole tietääkseni nukkunut yhtäkään keskeytymätöntä yötä. Töissä ollessa valvoskelu kyllä oli tuttua, mutta niin myös viikonloppujen mahdollisuus nukkua univelkaa pois. Sairaus sinänsä ja lääkitys lisää vielä levon tarvetta. Alkaa univelka kertyä jo korolta korolle. Eilen saamani parane pian -kortti pupusta sängyssä oli siis osuva, kiitos lähettäjälle! Söpössä kuvassa oli kiinnostava kohta: pupun silmät olivat auki.

Jos kovasti jännittää ja pohtii nukahtamista niin ei ainakaan nukahda. Parhaaksi toteamani keino on ristiä kädet ja rukoilla. Omia sanoja ei ole, on Isä meidän ja Herran siunaus. Ja niin se rauha yleensä tulee ja saan hetken levon.