Eilen illalla sain puhelintukea riittävästi ja niin syöpälääkkeen nielaisemisen ensimmäisen kerran odottaminen sujui rauhallisesti. Enkä sen jälkeenkään keskittynyt pelkästään odottamaan mahdollisia haittavaikutuksia. Suun kuivuus on ollut ongelma jo aiemmin, joten yritän pitää erityistä huolta etten saisi pahoja suuoireita. Vinkki: Xylitol-pastillit ja purkat on parempi tuliainen kuin suklaat. Olen iloinen siitä, että viikon verran ruoka on maistunut tosi hyvin - ja minulla oli mahdollisuus saada erinomaista ruokaa! Koska nyt voi ruokahalu kääntyä toisenlaiseksi.
Eilen illalla meille tuotiin kaksi pussia lämpimiä sämpylöitä! Ihan pyytämättä ja tilaamatta, kiitos ystäväni! Nuoruuden paatoksessa usein toistettiin ettei Kristuksella ole kuin meidän kätemme ja meidän jalkamme. Tänään tajuan sen, lähimmäiset ympärilläni toteuttavat näillä minua auttavilla teoillaan hyvin syvällisesti kristillistä lähimmäisen rakkautta. Näiden tekojen kautta paistaa itse Kristuksen armo ja rakkaus minulle. Eilen ennen kuin sämpylät saapuivat, katselin Me Salmiset -ohjelmasta kun Tommy Tabermann peräänkuulutti juuri sitä miksi ei tässä kristityssä maassa noudateta enemmän Raamatun tärkeitä opetuksia toisesta välittämisestä. Kuka antaa ihokkaansa ja kulkee sen toisenkin virstan vierellä? Näin Tabermann saarnasi keskellä viihdeohjelmaa selkeästi vuorisaarnaan viitaten. Sain muistiin hänen myös sanomansa hyvin kiteytyneen ajatuksen: Kun me lähdemme täältä, jätämmekö jälkeemme siemenen vai haavan?
Nämä ihmiset, joiden hyvyydestä olen täällä kertoillut ovat jo jättäneet paljon siemeniä. Enkä kirjoita tätä kerjätäkseni itselleni lisää palveluksia vaan kannustaakseni tekemään hyvää kenelle tahansa aina kuin se on mahdollista. Ei kuljeta toistemme ohi.
Sämpylöiden lisäksi sain ystävältä tärkeän ajatuksen: olisiko minulla ollut lainkaan tällaista positiivista viikkoa, olisiko ihmisillä ollut mahdollisuutta auttaa minua tällaisessa määrin, ellei mieheni olisi ollut tuolla matkalla? Ehkei tämä blogikaan olisi lähtenyt liikkeelle. En ollut tullut ajatelleeksikaan tuota näkökulmaa, tuska ja epätoivo olisi voinut olla vahvemmin läsnä ja olisimme vain yrittäneet selvitä päivästä toiseen apua pyytelemättä.
Ja minä kun niin olin siitä matkasta katkera.
