Kulunut päivä on ollut kyllä kaikkea muuta kuin yksinäinen, älkää rakkaat vieraani pelästykö! Puutarhatalkoot onnistuivat loistavasti kun pikkuveli laittoi ison vaihteen päälle, ja rakkaat kälyset eivät jääneet paljoakaan vauhdissa jälkeen. Mitä nyt kevättuuli hieman innostui levittelemään valmiiksi haravoituja. Kummityttö hoiti muonituksen loistavasti, pitokokkiainesta. Mitähän se siellä urheilumaailmassa oikein tekee? Suurkiitokset heille jokaiselle vielä näin kirjallisestikin.
Mutta ilman tämän ja edellisten päivien tapahtumia ja tapaamisia olisin ollut yksin lasten kanssa - ja heilläkin tottakai täytyy olla omat nuorison menonsa. Ja kun tunnen itseni voimattomaksi ja olen oikeastikin heikko kunnoltani, ei fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja ole niin paljon ettei pelko vaanisi. Pelon kanssa on opittava elämään. Yksi keino tuntuu olevan se, että käy vieraita, on touhua ja muuta ajateltavaa. Toinen se, että käy oikeasti sitä pelkoa kohti asiatiedon varassa. Nytkin kun kehossani tuntuu fyysisen rasituksen jälkiä enemmän, niin varmaan ihan oikeasti voin ajatella että tottakai kuukausien sairastamisen jälkeen lihakset aika äkkiä kipeytyvät eikä heti tarvitse pelätä jotain pahempaa syytä. Kolmanneksi voi myös yrittää päättää ettei murehdi turhaan, koska pelkäämisellänihän ei ole mitään vaikutusta siihen toteutuvatko pelkoni aiheet vai ei. Esikoisen saatua ajokortin oli sanottava itselleen ettei murehtimiseni auta yhtään estämään mahdollisia onnettomuuksia. On vain minun valintani, keskitynkö aktiivisesti murehtimaan vaan annanko luottamukselle sijaa ja olen pilaamatta omaa olemistani. Helpommin sanottu kuin tehty, paino on siis sanalla yrittää. Nyt on jo kolmas innokas ajelija, vaikkakin skootterilla menijä, perheessä. Turvallista matkaa: kyllä äitinä pieni huoli on silti aina pohjalla ja korvat kuulevat esim. hälytysajoneuvojen äänen erityisen herkästi kun nuori on kurvannut pois kotipihalta.
Syöpäni, sairauteni nostaa pelon tunteet hyvin äkkiäkin pintaan. Öisin eritoten, yksinäisyydessä. Neljäs selviytymiskeino on se, että rehellisesti myönnän se. Kyllä minä pelkään, syövän leviämistä, hoitojen puremattomuutta, kipuja, sitä etten saa tehdä sitä kaikkeamitä vielä haluan ja vaikka mitä muuta... ja lopulta vihollisista viimeisintä, kuolemaa. Tähän rehellisyyteen liittyy se, että käytän myös tarvittaessa lääkkeitä. Lundanitkin kirjassaan avoimesti kertoivat Diapamin nappailusta. Minulla on rauhoittavaa, unilääkettäkin ja väsyttävää kipulääkettäkin käytössäni.
On viideskin keino. Älkää pelätkö, on Raamatun toistuva kehotus. Herra siunaa meitä ja anna meille rauha! Kyllä minä sitä yritän soperrella. Ja kiitos teille kaikille, jotka olette sitä puolestani vahvemmin pyytämässä.
Huomenna aloitetaan lääkitys - jännitys on pelonsekaista. Kultainen veljenpoikani astuu remmiin kuljettajana, yksin en siis matkaani joudu tekemään. Mies palaa työmatkaltaan myös huomisiltana, joten päivään littyy mukavaakin odotettavaa.
