Tiistaina kävin onkologilla. Suuri jännitys velloi mielessä, toivoa ja pelkoa sekaisin. Metastaaseja siis on ja lääkitys alkaa. Tilanne on krooninen.

Nämä päivät pudottivat takaisin sumuun ja itkuisiin hetkiin. Onneksi tukijoukot ovat ottaneet tanakasti kiinni, henkilökunta valloitti illalla keittiön ja sain istua maistuvan ruokapöydän ääreen nuorten iloisissa tunnelmissa.

Nenäliinapaketti on silti oltava käsillä koko ajan.

Eilinen ystävä toi Tiina ja Reko Lundanin kirjan Viikkoja, kuukausia. Kyllä, luin sen. Eikä se ollutkaan liian raskasta, hyvin vapauttaavaa ja oivaltavaa. Tasan samoja kokemuksia on joku kirjannut ylös. Moni kohta siellä rohkaisi minua tähän blogin luomiseen, joka on toistuvasti noussut mieleeni näinä viikkoina.

Liitin tähän nuo edelliset postaukseni aivan toisenlaiselle foorumille. Siellä koin antoisana sen kommentoinnin ja tuen mikä oli ystäviltä saatavilla, samoin sähköpostiviestini. Kaikkia niitä olen lukenut niin monet kerrat, kunnes eivät kyynelet enää valu valtoimenaan ja ystävän tuki tulee perille. Toivon että ne, jotka täällä käyvät, uskaltautuvat aajtusten vaihtoon. Sähköpostiviesteissä olen niin usein kirjoittanut samat asiat, joten luulenpa että kirjoittamalla tänne jätetään työpostiosoitteeni enemmän siihen tarkoitukseen mihin se on tarkoitettu.

Mutta: ystävien ja läheisten tuki on se ilma, jota hengitän. Jos vain jaksat, kirjoita!