Kotimaa-lehdessä oli juttua pyhästä ja Kotimaa-blogeissakin on tänään teemapäivä, aiheena pyhä. Haastatteluakin pyhän kokemisesta aiheesta löytyi lehdestä. Koska saan lehden jo torstaina, alkoi ajatukset pyhästä kiertää minullakin. Itse mielestäni olen kokenut pyhiä hetkiä ja paikkoja useitakin: syntymän ja kuoleman hetket, joissa olen saanut olla läsnä ovat eittämättä tällaisia pyhiä kokemuksia. Kukapa meistä ei olisi vapissut vastasyntyneen katseen edessä! Sakraalit tilat ovat usein vaikuttavia, pyhän tuntuisia jo ovella sisään astuessa. Tosin samassakin kirkossa eri tilaisuuksissa tuntemukset ja kokemukset voivat vaihdella, kihisevää oppilaslaumaa paimennellessa ei oma pyhän kokeminen niin välttämättä tule aikuiselle isona tuntemuksena. Joitakin tapahtumia on kuitenkin jäänyt elävästi mieleen.

Lasten kanssa  voi selvästi nähdä, että pyhän kokeminen ei ole hävinnyt, vaikka joku haastateltava väitti, että se riippuu ihmisestä kokeeko pyhää. Varsinkin ne kerrat, kun luokkana olemme päässeet eri kirkkoihin ja olen ehtinyt tarkkailla oppilaita kunnolla, olen havainnut miten lapset hidastavat tahtiaan, hiljenevät, ihmettelevät - eikö se ole merkki pyhän kohtaamisesta? Pari kertaa on käynyt niin, että olen yllättäen, suunnittelematta, vienytkin luokan kirkkotilaan. Kerran olimme sopineet käyvämme hautausmaalla ja vain kurkistavamme siunauskappeliinkin. Lapset kurkistivat, mutta eivät tyytyneet siihen, he kulkivat ja katselivat ihan hiljaa kaikkea, istahtivat lopulta kaikki penkkiin vieri viereen. En ollut suunnitellut mitään, istuin samaan penkkiin ja olimme hiljaa. Joku lapsista ehdotti, että laulaisimme ja niin kajahti Jumalan kämmenellä kaunissa kappelissa spontaanisti. Samoin tapahtui vuoden 2008 lopulla, teimme Helsinki-retkeä, tavoitteena oli tunnistaa julkisia rakennuksia ratikka-ajelulla. Jäimme Tuomiokirkon kohdalla pois ja tarkoitus oli kävellä Kaisaniemen metroon. Yhdellä pojista olikin vessahätä ja kun samalla lapset pyysivät että saisivatko he kiivetä ne houkuttelevat portaat ylös niin päätimme nopeasti tehdä niin ja pysähtyä ylhäällä ja käydä kirkon vessassa. Pelkkä pysähdys ja maisemien ihailu ei käynyt lapsille. Saadaanko mekin katsoa sisään? kysyttiin. No, ihan hiljaa sieltä takaa jos katselisitte ehdin antaa neuvon. Pyhä paikka hiljensi taas. Harras joukko ei jäänyt kuitenkaan ehdottamaani kirkon takaosaan vaan vaelsi hiljaa eteenpäin, urut soivat ja jokaisen suu pysyi kiinni. Joku keksi kuvata kännykän kameralla, mutta tämäkin tapahtui samassa hengessä. Voi, täällä oli niin paljon nähtävää ja kuvattavaa, ei täältä raaskisi lähteä vielä pois, sain vastaukseksi kun hoputin viimeisiä lähtemään.

Kotiseurakuntani on järjestänyt kolmasluokkalaisille kirkkoon tutustumisretkiä "kirkko viidellä aistilla" periaatteiden mukaan. Ihmeellisesti niilläkin käynneillä on joukko hiljennyt vaikka koko ajan oli toimintaakin. Alttarikaiteen ääressä on tosi luontevaa kehottamatta polvistua ja viipyä siinä hiljaa. Kukaan erityisoppilaistani ei ole niissä tilanteissa riehunut. Kerran myös käydessämme seurakuntakeskuksen mielenkiintoisessa joulukuusinäyttelyssä (joulukuusia oli koristeltu eri aikakausien mukaan 20-luvun kuusi, sota-ajan kuusi jne) oppilaat huomasivat alttarikaiteen ja pian siinä oli mutkattomasti polvistuneena pitkä rivi lapsia. Minä heidät sitten hätistin siitä paluumatkalle pyhän hetken pilaajana.

Mutta voi, ei omien lasten kanssa niin hartaan pyhiä hetkiä ole koettu, niin mielelläni kuin niitä olisin suonut. Milloin mitkäkin häät tai ristiäiset ovat saaneet perilliseni kiemurtelemaan ja oma hiljentyminen on mennyt siihen kun on keksinyt viihdykettä. Ehkä he jonkun kerran istuivatkin säällisesti, sillä nuorisollani on kirkkaana mielessään kuva miten aina kirkossa piti istua pii-iitkän aikaa hiljaa. Just sama minkä itsekin lapsuudestani sain.